En ole mäkihypyn suhteen mitenkään fanaattinen, mutta olen seurannut lajia vähintään sivusilmällä pienestä pitäen. Korostan siis, etten omaa toimittaja Jari Porttilan tavoin sisäpiirin tietoa ja tai pettämätöntä lajitietämystä. En juuri edes tunne laji-ihmisten käymää julkista keskustelua. Silti, mäkihyppy on kuin vanha ystävä, jota näkee harvoin, mutta jonka kanssa on heti samalla aaltopituudella. On siis melko oikeutettua olla huolissaan suomalaisen mäkihypyn tilasta, tuloslistat eivät ole viime vuosina olleet mitenkään mairittelevaa luettavaa.

Mitä lajille on tapahtunut?

Yleensä lajin kuin lajin suosion hiipumisen takana on monia tekijöitä. Harrastajamäärien lasku, valmennuksen tason lasku, suoritusten tason lasku sekä lajiliiton ja -järjestöjen keskittyminen vääriin asioihin. Kotimaisen mäkihypyn kohdalla vaikuttaa tapahtuneen kaikki nämä. Laji voi myös karata liian kauas sitä seuraavasta yleisöstä. Tämä voi tarkoittaa sen luonteen rajua muuttumista, pääsylippujen hinnan hallitsematonta nousua ja / tai televisionäkyvyyden putoamista, joko maksukanaville siirtymisen tai ilmaiskanavan ohjelmiston karsimisen takia. Tässäkin voi nähdä yhtymäkohtia mäkihyppyyn ja sen tilanteeseen. Suomessa kun olemme, on myös yleisön kiinnostus riippuvainen menestyksestä.

Hyppyrimäkiä on purettu aikamoista tahtia. Tätä on perusteltu harrastajamäärien vähyydellä. Toisaalta, miten houkutella lapsia ja nuoria lajin pariin, jos sille ei löydy harrastuspaikkoja? Mäkihyppy vaatii poikkeuksellisen infrastruktuurin. Aivan hapuilevat ensiaskeleet voi toki ottaa melkein missä tahansa mäessä vaikka minisuksilla, mutta pian aletaan kaivata tarkoitukseen tehtyjä hyppyrimäkiä. Mäkihyppy on joutunut pahaan kierteeseen, jossa yksi negatiivinen osa-alue ruokkii toista negatiivisesti.

Mäkihyppy ei ole – varsinkaan Suomessa – kestänyt ajan hammasta kovin hyvin. Hyppääjät eivät ole onnistuneet keräämään mediaseksikkyydellään pisteitä, vaan ovat ehkä jääneet entisajan urheilijan roolin vangiksi. Matti Nykäsen ja Harri Ollin kaltaiset poikkeuksetkaan eivät ole olleet järin positiivisia. Janne Ahonen toki on lahtelaisuuttaan myöten eräänlainen mäkihypyn Jari Litmanen – vähäsanainen ja -eleinen, samankaltaista huumorintajua esiin tuova. Hänenkään comebackinsa eivät kuitenkaan ole olleet aivan täysiä napakymppejä, vaikka niillä mediahuomiota onkin onnistuttu keräämään. Hiihtoliitto ei varsinaisesti ole ratsastanut modernin median aallonharjalla, vaikka rajallisilla resursseillaan onkin pyrkinyt viime aikoina tekemään parannuksia tällä saralla. Muissa mäkihypyn perinteisissä suurmaissa hyppääjät ovat kuitenkin seurattuja tähtiä, jopa teini-idoleita – ja onhan näin ollut meilläkin vielä lähihistoriassa. Onko Hiihtoliiton medianhallinta tai pikemminkin sen puute yksi osasyy lajin suosion laskuun? Väittäisin näin.

Olemmeko aallonpohjassa?

Toivon niin. Kun joukkuemäkeen ei saada tiimiä kasaan suomalaisista hyppäjistä, täytyy suunnan alkaa olla seuraavaksi ylöspäin. Continental Cupista uuden potkun hakeminen ei tietenkään ole mikään häpeä, mutta pitkä on matka palkintopallille vaikkapa 42-vuotiaan Noriaki Kasain viereen. Ilmeisesti Janne Ahosesta odotetaan joissakin piireissä edelleen pelastajaa, mutta hei – ei kyseessä ole mikään tulevaisuuden toivo. Välillä hänen ilmeitä ja eleitään katsoessaan tuntuu, että mies on raahattu takaisin hyppyrimäkeen puoliväkisin.

Kaikki mäkihypyn tulevaisuudessa ei toki ole Suomen päässä tehtävistä päätöksistä kiinni, vaan kansainvälisen lajiliiton tekemiset heijastuvat väistämättä koko lajiin. Miten turvataan olosuhteille herkän lajin tulevaisuus maailmassa, joka on ilmeisestikin ilmastonmuutoksen kourissa?

Talviurheilussa on pitkään hiihdon ja mäkihypyn puolella kuullut puhuttavan, että talviurheilulajeihin suuntautuvat nuoret valitsevat mieluummin ”uusia” lumilautailun kaltaisia lajeja. Toisten lajien syyttäminen on aina varma merkki siitä, että omaa tekemistä ei osata tai uskalleta katsoa kriittisesti.